Joskus minua keljuttaa. Kun menen ulos, niin joku on parkkeerannut autonsa eri paikkaan kuin normaalisti. Silloin minun on pakko vähän yskiä ja hyppiä. Miksi autot eivät voi olla aina samassa paikassa, miksi niitä pitää siirrellä? En minä sen vuoksi kyllä haukkumaan ala, yskiminen riittää, haukkuminen on vain pölyimuria varten. Onneksi sitä käytetään kuitenkin niin harvoin, että minun ei tarvitse haukkua juuri ollenkaan. Mutta se autojuttu, se minua harmittaa, sillon minä yskin ja hypin, vaikka ei se enään paljon auta.
Muutama päivä sitten olin taas enon kanssa pentukurssilla, oli mukava nähdä vanhoja kavereita pitkästä aikaa. Yhdellä ohjaajalla oli nyt kolme omaa koiraa mukana, ne olivat siellä ”häiriötekijöinä”, että meidän kouluttaminen olisi vähän haastavampaa. Näin minä annoin itseni ymmärtää, kun kuuntelin edellisellä kerralla ihmisten puheita. Mutta eipä niistä juuri häiriöä ollut, nehän olivat niin kilttejä. Olivat aina siinä missä omistaja käski niiden olla, eivätkä hievahtaneetkaan vaikka minä yritin niitä vähän härnätä. Enpä tiennytkään, että sellaisiakin koiria on olemassa. Toivottavasti minusta ei tule koskaan sellaista koiraa.
Minusta on mukava aina välillä vähän riehua, silloin eno sanoo, että ”nyt sillä meni taas hermot”. Hermot minulla kyllä meinasivat mennäkin, mutta ihan eri syystä. Ja vähällä oli, että ei enokin menettänyt hermojaan. Niin, eno yritti opettaa minulle kävelyä hihnassa, mutta minulla oli vähän vaikeuksia kävellä. Minulla oli nimittäin kova kakkahätä, ja miten silloin voi kävellä hienosti? Oletko itse yrittänyt, kokeile jos et usko!
Olin kuullut enon sanovan, että ei silloin vielä ole kova kakkahätä, kun pitää mennä juoksemalla vessaan, vaan silloin, kun pitää mennä kymmenen sentin askeleilla ja pysähtyä aina aslelten välillä. Nyt minulla oli sellainen hätä, mutta eno vain yritti ja yritti, ja minä poloinen koikkelehdin perässä. Hätä oli kova, yritin kävellä hienosti mutta sitten oli jo pakko kyykistellä ja nostella takajalkoja korkealle, samalla kuitenkin yritin kävellä. Vilkuilin ympärilleni, onneksi ei ollut kavereita näkemässä, olivat silloin pissatauolla ulkona, onnekkaat. Nyt enokin ymmärsi mistä oli kysymys, hän meinasi napata minut syliinsä ja kantaa ulos, mutta se oli jo myöhäistä. Samalla kun oloni helpottui, ympäristöön levisi hienoin tietämäni haju… No niin, se oli siinä, olin taas valmis kävelyharjoituksiin! Mutta eno ei ollut, hän katseli epätoivoissaan ympärilleen, sitten minuun ja sitten matolle jossa oli tuoretta koiran kakkaa! Sitten eno juoksi jonnekin, haki paperia ja siivosi maton puhtaaksi, ruiskutti siihen vielä jotakin ainetta, kuulemma sitruunaa, ettei se haisisi. Sellainen oli se pentukurssi.
Kun menimme kotiin, sauna oli lämmin. Outi oli juuri tulossa saunasta ja sanoi, että menkäähän pojat saunomaan. Ja me pojat menimme, niin kuin aina ennenkin pentukurssin jälkeen. Makoilimme vierekkäin lauteilla ja rentouduimme rankan kokemuksen jälkeen puhumatta mitään. Olin nukahtanut ja heräsin siihen, kun eno oli lähdössä suihkuun. Kun eno oli suihkussa, yritin taas pyydystää vesipisaroita suuhuni ja eno nauroi minulle. Kun minä hyppelin eno oli vähän varovaisen näköinen, mutta rentoutui sitten kun huomasi, että en hyppinytkään kovin korkealle.
Olipa se taas mukava mennä nukkumaa enon ja outin viereen, heidän tyynyjensä väliin omalle tyynylleni. Sinä iltana minun ei tarvinnut enään käydä edes ulkona kakkareissulla, sehän oli jo hoidettu…