(Lue ensin “Pentukurssilla”)
Pentukurssin jälkeisenä päivänä eno sanoi minulle, että nyt me lähdemme ulos kävelylle. Se puki minulle Outin tekemän harmaan villatakin päälle, laittoi valjaat ja otti sitten eteisen seinältä uuden oranssin talutushihnan. Kun eno napsautti hihnan lukon kiinni valjaisiin, ymmärsin, että nyt en saisi olla irti.
Kun pääsimme pihalle, lähdin juoksemaan niin kuin aina ennenkin. Nyt tuli kuitenkin äkkipysäys, koska hihna oli niin lyhyt. Tyhmä eno oli ostanut liian lyhyen hihnan! Yhtäkkiä eno pyörähti ympäri ja vaihtoi suuntaa, silloin muistin pentukurssin ”kotiläksyn”. Tätäkö se tarkoitti, kun minä vedän, niin eno vaihtaa suuntaa!
Miksi en enään saanut juosta vapaana? Enhän ollut koskaan lähtenyt karkuun, en yhdelläkään kävelyreissulla. Olin aina pysytellyt lähellä ja ollut kiltti poika. Mutta nyt oli tämä kotiläksy! Se ei ollut hyvä juttu, se vie minun vapauteni. Olin kiinni hihnassa enkä voinut mitään, vai voinko…? Voinpa tietenkin, päätin panna vastaan niin kuin kunnon koira! Kun kävelimme, minä aloin vetämään enkä aikonut antaa periksi. Siinä silmänräpäyksessä eno kuitenkin kääntyi ja lähti toiseen suuntaan, ja minä pieni koira-riepu en painanut siinä kyydissä mitään. Ei auttanut vaikka löin jarrut päälle, tulin suttina perässä ja eno oli armoton. En silti aikonut luovuttaa, se oli vasta ensimmäinen erä. Taas minä lähdin vetämään, nyt päätin näyttää enolle kumpi määrää tahdin. Mutta ennen kuin käsitinkään, eno oli taas kääntynyt ja käveli toiseen suuntaan ja minä tulin jarrut päällä perässä. Taas piti antaa periksi.
Kun olimme edenneet näin noin kolmesataa metriä, minun oli pakko luovuttaa. Ymmärsin lopulta, että minun pitää seurata enoa ja lopetin vetämisen. Siitä ei ollut kuin harmia minulle itselleni. Aloin kävellä enon perässä, ja joskus menin ihan enon vierelle. Silloin eno taas sanoi minulle, että ”hyvä poika”. Se tuntui niin mukavalta, minä olin taas enon “hyvä poika”! Se oli paljon parempaa kuin vetäminen.
Illalla kun Outi tuli töistä, eno kertoi hänelle kuinka nopeasti olin oppinut kävelemään vierellä. He kumpikin ihmettelivät sitä ja katsoivat minua ihaillen. Melkein tunsin pienen sädekehän lämmittävän pääni päällä, olisipa nyt ne toiset koirakaverit olleet näkemässä ja kuulemassa…
Aamulla lähdin taas enon kanssa kävelylle, muistin vielä mitä olin edellisenä päivänä oppinut. Menin heti enon vierelle kävelemään, ja uusi oranssi hihna roikkui löysänä vierelläni. Eno näytti niin onnelliselta, ja Outi katsoi keitiön ikkunasta oliko se totta. Ja tottahan se oli, ensin käveli eno, sitten minä siinä vierellä. Outi hymyili ja vilkutti meille ikkunasta kun katosimme tielle tulvavallin taakse.