– Jouni ja Niilo, tulkaahan jo nukkumaan, minä menen jo yläkertaan.
– Joo, joo.
– Eno, eenooo…
– No mutta Niilo, mikä sinulla on, miksi sinä noin pyörit ja kiemurtelet?
– Voi Eno…
– Tulehan tänne enon syliin, anna minä nostan sinut, näin, siinä on hyvä kellistellä enon polvilla. Oletpas sinä iloisen näköinen, mitähän sinä oikein vikiset ja ukiset?
– Kuule Eno, minä olen vain tällainen pieni koiranpentu, mutta minä olen niin onnellinen. Minä olen niin onnellinen kun te otitte juuri minut koiraksenne, ja että saan nukkua teidän välissänne yöllä. Kun minä makaan oikealla kyljelläni, niin minä näen Outin, ja kun käännän kylkeä niin minä näen sinut. Siinä on niin turvallista ja hyvä olla, teidän tyynyjenne välissä. Ja kun minulle tulee sellainen kummallinen lämmin tunne tuonne sisälleni, niin minä voin tulla vielä lähemmäksi, ja työntää kuononi sinun tai Outin kaulaan kiinni, ja olla vain siinä ja tuhista ja nukkua. Ja välillä kun herään, niin meillä on päät samalla tyynyllä. Eikö se ole onnea?
– Voi pikku Niilo, sinä olet niin hyvä poika, nytkin katsot minua niin tyytyväisenä kun kellistelet siinä sylissäni. Kyllä me olemme niin onnellisia, kun löysimme juuri sinut koiraksemme.
– Mutta tiedätkö mitä? Viime yönä minä heräsin ja katsoin, että missä sinä olet, kun et ollut tyynyjemme välissä nukkumassa. Sitten minä huomassin, että sinä nukuit Outin tyynyllä, olit jotenkin käpertynyt Outin pään ympärille, ja siinä te nukuitte ja tuhisitte yhdessä, samalla tyynyllä. Mutta kuule, nyt kello alkaa olla jo niin paljon, että meidän pitäisi lähteä ylös nukkumaan. Minä voin taas kantaa sinut portaissa, kun olet vielä liian pieni kulkeman niissä yksin.
No niin, lähemmäpä nyt, Outi taitaakin olla jo sängyssä ja odottaa meitä.
– No sieltähän te jo tulettekin, missä te oiken viivyitte?
– Meillä oli vain vähän miesten juttuja…