– Kuulehan poika, minä puhun nyt sinulle niin kuin mies miehelle, vaikka sinä oletkin vasta koiranpentu. Minä olen jo aika vanha, ainakin nuorempien mielestä, jo 57 vuotta. Sinä olet nyt kaksi kuukautta, pieni koiranpentu, mutta nyt me vanhenemme yhdessä. Jos kaikki menee hyvin, niin 13 vuoden kuluttua minä olen 70 ja sinä olet 13 vuotta. Silloin me olemme kumpikin vanhoja, seitsemänkymppinen vanha mies ja kolmetoista vuotias vanha koira. Minä vanha harmaapää kävelen kepin kanssa, ja sinä ihmisen paras ystävä kävelet hiljaa minun rinnallani.
Niin me vanhenemme, yhdessä, kaikki kolme. Sillä emmehän me kahdestaan ole, onhan se Outikin meidän kanssamme. Mutta naiset eivät vanhene samalla tavalla kuin miehet ja koirat, muista sinäkin se aina. Siinä missä mies ja koira vanhenee kolmetoista vuotta, nainen vanhenee vain seitsemän vuotta, tai ainakin siltä näyttää, tai ainakin niin kuuluu sanoa. Muista se aina.
Niin, meillä on nyt Niilo alkamassa yhteinen tulevaisuus. Mustin ja Nallen kanssa vanhenimme yhdessä yksitoista onnellista vuotta, nyt he lepäävät rantasaunan takana viimeistä lepoaan. Mutta meidän muistoissamma he elävät ikuisesti, Musti ja Nalle.
Kuinkahan monta yhteistä vuotta meillä on edessämme, ja kumpihan meistä lähtee ensin…?
– Mutta Eno, minähän olen koira, enhän minä ajattele asioista samalla tavalla. Minulla on vain tämä päivä, tai vain tämä hetki, minä elän nyt. En minä sure sitä mitä tapahtui eilen, en edes sitä, että menin vanhan auton alle ja sotkin itseni öljyyn ja jouduin pesulle. Enkä murehdi huomisesta, eihän murehtiminen muuta asioita. Minä elän nyt, ja olen onnellinen tässä sinun vierellä. Eikö niin ole paljon helpompaa?
– Voi Niilo, sinähän katsot minua ihan niin kuin muka ymmärtäisit jotakin tästä höpinästä. Mitähän noiden sinun pienien korvien välissä oikein liikkuu? Kumpa minä oppisin sinulta jotakin näiden yhteisten vuosien aikana.
– Eno, leikitään jotakin, jookoo….
– No mutta Niilo, mikä hepuli sinulle nyt tuli… Kato, mikä lelu täällä on, näätä! Leikitään!