Kuulin kun eno ja Outi miettivät, että tuleekohan minusta koskaan yhteiskuntakelpoista koiraa. Mitähän se tarkoittaa, yhteiskuntakelpoinen? Ja miten minusta voisi tulla yhteikuntakelpoinen, kun minä en tiedä mitä se tarkoittaa? Ovatkohan ne itse yhteiskuntakelpoisia, tuskinpa vain, kun ovat tuollaisia.
Miksiköhän minun ei saa purra juuri mitään? Ei ainakaan mitään mukavaa mitä minä haluaisin. Ei lipaston nurkkaa, ei pöydänjalkaa, ei tietokonetta, ei enon kättä ei Outin kättä ei mitään! Ei edes housunlahkeessa saa roikkua! Aina ne vain kieltävät; ”Älä pure, älä pure, äläpure, äläpureäläpureäläpure…” Hulluksihan tässä tulee kun ei saa purra mitään!
Sitten ne heittävät minulle jonkin tyhmän puruluun tai lelun, kun kun ovat kieltäneet puremasta. Mutta minusta tuntuu, että minun on pakko purra, pakko! Voiko olla purematta, jos on pakko, häh? Kun enon tai Outin käsi lähestyy minua, en voi olla olla purematta sitä. Enhän minä kovaa pure, kuhan vain vähä kaluan, sen verran että siihen tulee pieniä reikiä. Mutta ei, ei saa purra, ei! ”Älä pure, äläpure, äläpureäläpureäläpure…”
Aina ne vain kieltävät minua, pientä suloista koiranpentua, nuo yhteiskuntakelpoiset ihmiset. Toivottavasti minusta ei tule koskaan tuollaista ”yhteiskuntakelpoista”, eihän sitä kukaan koira jaksa kuunnella, en ainakaan minä, hyi.