Eilen kävimme taas enon kanssa saunassa. Kun olimme lauteilla ja makoilin enon jalkaa vasten, mieleeni tuli eräs juoksulenkki, jota eno sanoi karkumatkaksi.
Pari päivää sitten eno jutteli siskonsa kanssa, ja he sopivat lähtevänsä katsomaan yhtä metsäpalstaa. Kun oli aika lähteä, eno sanoi ottavansa minut mukaan. Ehdin jo innostua, mutta kun kuulin Outin sanovan enolle, että ”Niiloa ei sitten saa päästää metsässä irti”, intoni hieman laski. Olin kuitenkin näkevinäni enon katseesta jotakin muuta, ja se sai pienen toivonkipinän syttymään jossakn sisimmässäni.
Kun lähdimme ajamaan autolla, minä istuin tarkkaavaisena omassa häkissäni auton perällä. Lopulta eno pysäytti auton, ja lähdimme kävelemään erästä metsätietä. Eno ja Marja kävelivät vierekkäin takanani, ja minä sinkoilin narun päässä heidän etupuolellaan. Kun tulimme perille Ahvenvaaraan, eno päästi minut irti ja sain juoksennella vapaana. Se olikin mukavaa, juoksin ja hyppelin kuin mielipuoli kaatuneiden puiden, kantojen ja risukasojen yli.
Sitten yhtäkkiä tunsin maassa jotakin omituista hajua, piti oikein pysähtyä nuuskimaan sitä tarkemmin. En tiennyt mitä se oli, mutta jokin metsän eläin siitä oli mennyt, hirvi tai poro. Olisikohan se hirvi! Silloin minussa heräsivät kaikki alkukantaiset metsästysvietit, jotka olivat uinuneet sisälläni. Haistelin ja tuhisin, ja sitten oli pakko jo vähän hyppiäkin. Kun aikani haistelin ja hyppelin paikasta toiseen, enokin huomasi jotakin erikoista olevan tekeillä. Hän lähti tulemaan minua kohti ja huuteli minua luokseen. Näytti siltä, kuin hän yrittäisi ottaa minut kiinni. En kuitenkaan välittänyt siitä mitään, vaan lähdin juoksemaan sen elukan jälkiä pitkin.
Välillä kadotin jäljet, välillä taas löysin ne uudestaan. Eno juoksi perässäni ja huusi minua, hän jäi kuitenkin kauas taakseni kun minä juoksin niin lujaa. Nyt eno oli jo kiivennyt Ahvenvaaran päälle katsomaan mihin suuntaan minä menin, ja näki minut kaukaa kun juoksin alhaalla järven rannassa kohti Vuostimojärveä. Näin nyt syrjäsilmällä enon juoksevan alas rinnettä, ja yrittävän pysytellä samassa suunnassa kuin minä. Sitä eno ei kuitenkaan nähnyt kun minä muutin suuntaa, sillä jäljet veivätkin nyt Ahvenjärven taakse pohjoiseen ja toisen vaaran päälle. Kuulin kun Marja huusi enolle jostakin kaukaa, että Niilo on jo järven takana Kenttävaaran päällä kahden poron kanssa. Eno oli myös muuttanut suuntaansa ja lähtenyt juoksemaan pohjoiseen. Minä olin jo kuitenkin kaukana kun eno saapui Kenttävaaran päälle, eikä hän nähnyt enää minua.
Kohta porot olivat menneet menojaan, ja olin kadottanut jo niiden jäljetkin. Ne olivat olleet minulle liian nopeita, vaikka tein kyllä parhaani niiden takaa-ajossa. Vasta nyt muistin, että eihän terrieri ole edes porokoira! Ne olivat saaneet minun pääni aivan sekaisin. Olin juossut turhaan yli tunnin oudossa metsässä, ja nyt en enää tiennyt missä minä olin. Alkoi tulla jo ilta, lunta satoi ja pakkanen alkoi kiristymään. Missä eno on ja miten minä osaan kotiin? Pitääkö minun jäädä tänne metsään yöksi, enkö saa nukkua ensi yönä enon peiton alla? Nyt minua alkoi jo vähän pelottamaan… Olin juossut nokka maassa tyhmien porojen perässä pitkin metsää, ja nyt olin eksyksissä. Voi minua pientä koiraa, miten minä löydän enon?
Samaan aikaan eno oli harhaillut metsässä ja etsinyt minua. Hän oli huudellut ja vihellellyt, mutta ilman tulosta. Noin puolentoista tunnin etsimisen jälkeen eno oli luovuttanut ja kääntynyt takaisin kohti Ahvenvaaraa. Kun eno oli lähtenyt paluumatkalle, silloin kylmä totuus oli hiipinyt mieleen, hän ei ehkä koskaan enää näkisi minua. Oli tulossa kylmä yö, järvissä oli jo heikot jäät ja alkoi sataa lunta. Eno ajatteli minun menevän lumen peittämälle heikolle jäälle ja hukkuvan sinne, tai paleltuisin metsään jos pakkanen kiristyisi lisää.
Eno muisti Outin sanat: ”Niiloa ei sitten saa päästää irti”. Nyt hän joutuisi menemään kotiin tyhjä talutusremmi kädessään ja kertomaan Outille, että Niilo jäi metsään… Näissä synkissä ajatuksissa eno oli laahustanut hitaasti kohti Ahvenvaaraa. Selkä oli hiestä märkänä ja lumisade oli kastellut vaatteet ulkoapäin. Niiloa ei kuitenkaan löytynyt.
Aikansa käveltyään hän oli löytänyt Marjan Ahvenvaarasta, joka oli istunut kannon nokassa. Silloin hän oli kuullut hienoimmat sanat pitkään aikaan: ”Niilo on täällä, se tuli kymmenen minuuttia sitten!” Niin, minä olin kuin olinkin löytänyt takaisin, olin harhaillut aikani metsässä, ja sitten olin löytänyt Marjan joka odotteli enoa. Voi minua onnen poikaa! Mutta kyllä enokin oli ihmeissään ja onnellinen, hän ei voinut uskoa näkemäänsä ja kuulemaansa. Niilo oli löytynyt! Niilo oli tullut takaisin!
Niin me kaikki kolme lähdimme lopulta kävelemään onnellisina pitkin metsätietä takaisin autolle. Minäkään en enää sinkoillut innoissani narun päässä, niin kuin tulomatkalla. Olin väsyksissä ja vähän häpeissänikin. Siinä kävellessämme minä ymmärsin, että jos olisi tullut kymmenen minuuttia myöhemmin, eno ja Marja olisivat ehtineet lähteä enkä olisi löytänyt heitä. Pelkkä ajatuskin siitä, että olisin jäänyt yksin kylmään ja pimeään metsään, puistatti minua. Mutta minä löysin enon, eivätkä he ehtineet lähteä!
Tällaisia asioita on turvallista muistella lämpimillä saunan lauteilla, kun saa nojata enon jalkaa vasten. Voisihan se olla niinkin, että muistelisin enoa ja lämmintä saunaa yksin kylmässä ja pimeässä metsässä, jossa hiljalleen satava lumi peittäisi minut ennen aamua.