Elämä on ollut aika rauhallista, joten en ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan. Tänäänkin on ollut aivan tavallinen päivä, tai ei aivan tavallinen, en nimittäin ole riehunut kovin paljon.
Pari päivää sitten sattui eräs harmittava juttu, jolla oli onneksi onnellinen loppu. Jos loppu ei olisi ollut onnellinen, en olisi nyt tässä kirjoittamassa.
Oli ihan tavallinen syyspäivä, oli ollut pientä pakkasta ja joki ja ojat olivat jo jäässä. Olimme enon kanssa kahdestaan kotona, eikä meillä ollut mitään järkevää tekemistä. Eno keksi, että lähtisimme ulos kävelylle. Ei muuta kuin ryysyt (lue valjaat) päälle ja pihalle.
Kävelimme ensin vähän matkaa tietä pitkin, ja sitten poikkesimme metsään. Metsässä eno päästi minut irti, niin kuin aina ennenkin. Juoksentelin hurjaa vauhtia ja hyppelin kaatuneiden puiden ja pensaiden yli.
Kun olin aikani juossut, huomasin jotakin eriskummallista. Näin kaukana puiden välistä jonkin valtavan suuren eläimen seisovan läheisen ojan suunnalla. Kuulin enolta myöhemmin, että se oli hirvi. Ennen kuin tajusinkaan, olin jo jouksemassa sen luokse. Eno jäi ihmeissään metsään huutamaan minun perääni. Juoksin niin lujaa kuin pääsin, eno juoksi jossakin kaukana takanani ja huusi minua, ja hirvi juoksi edessäni henkensä hädässä. Eno ei ollut vielä nähnyt hirveä, eikä tiennyt mikä minulle tuli. Samassa hirvi tuli ojan rantaan ja juoksi suoraan veteen, oja oli noin 20m leveä ja parin sentin jäässä. Jää ei kuitenkaan kestänyt hirveä, vaan se särkyi kovalla rytinällä kun hirvi ui toiselle rannalle. Minä en edes ajatellut mitä tekisin, vaan hyppäsin veteen ja lähdin uimaan sen perään. Kun pääsin toiselle rannalle, hirvi oli jo uinut yli ja joussut kauas metsään.
Koska törmä oli jyrkkä ja rannalla jäitä, en päässyt maalle, vaan jäin siihen uimaan ja ihmettelemään miten tässä näin kävi. Siinä samassa enokin ilmestyi ojan rannalle ja näki mitä oli tapahtunut. Minä uin kaukana toisella rannalla ympyrää isojen jäälauttojen seassa hyisessä vedessä.
Eno näytti miettivän kuumeisesti mitä tekisi, sitten se alkoi kutsumaan minua. Minä aloin aavistella, että tässä ei hyvin kävisi. Vesi oli kylmää, jäälautat isoja ja paksuja. Pitäisi vielä jaksaa uida takaisin enon luokse, ja samalla työntää jäälauttoja pois edestä jotka nyt tukkivat hirven tekemän uran.
Miten minä olinkaan tähän joutunut, pieni kiltti terrieri. Yritin päästä jään päälle mutta se ei onnistunut, yritin uudestaan ja uudestaan, mutta en saanut kynsilläni pitävää otetta jäästä. Juuri kun luulin pääseväni, liu’uin aina takaisin kylmään veteen. Lopulta oli pakko luovuttaa, kun en enään jaksanut yrittää. Aloin jo hätääntyä, mitä minä tekisin? Olin juuri täyttänyt vuoden, tähänkö kaikki loppuisi… Eno huusi toisella rannalla ja kutsui minua luokseen. Kun se näki ja ymmärsi mitä oli tapahtumassa, se yritti tulla hakemaan minua mutta ei voinut, sillä oja oli liian syvä ja jäinen. Lähdin uimaan hitaasti enon luokse, samalla yritin työntää jäälauttoja pois edestäni. Puolessa välissä tuntui, että en jaksa perille, jäälautat tukkivat tien ja ne olivat painavia. Kuulin heikosti kuin jostakin kaukaa, kun eno kutsui minua. Lähdin vielä viimeisillä voimillani eteenpäin, mutta en kuitenkaan jaksanut enään kovin pitkälle. Kun eno huomasi voimieni loppuvan, se kahlasi jäiden sekaan, ja sai kuin saikin minusta otteen ja kantoi rannalle. Olin onneksi päässyt jo syvimmän paikan yli, joten eno sai pelastettua minut, oman pienen terrierinsä. Siinä me sitten seisoimme peloissamme ja kylmissämme rannalla, mutta onnellisina. Tämä olisi voinut päättyä huonostikin. Eno olisi joutunut kävelemään yksin kotiin ja kertomaan illalla Outille, että Niilo hukkui jäiseen ojaan. Mutta onneksi kaikki päättyi hyvin.
Lopulta lähdimme kävelemään kotiinpäin. Kun olimme kävelleet muutaman metrin, huomasin toisen hirven! Sekin oli ihan ojan rannalla. Siinä samassa jo unohdin mitä oli juuri tapahtunut, juoksin sitä kohti ja haukuin niin kovaa kuin vain terrieri pystyy haukkumaan. Eno ei ollut uskoa silmiään, ja jäi suu auki ihmeissään katsomaan minun perääni. Tälläkään hirvellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta ojaan ja uida toiselle rannalle. Tällä kertaa en kuitenkaan enään lähtenyt uimaan sen perään, ärhentelin vain siinä rannalla sen aikaa kun eno tuli paikalle.
Nyt eno laittoi minut hihnaan kiinni, ja lähdimme kävelemään kotiin. Siinä me kävelimme hiljaisina vierekkäin, märkinä ja mutaisina. Minä olin kuitenkin hieman ylpeä itsestäni, mutta enosta en tiedä mitä hän ajatteli. Harmi että naapuri riekkokoira Sepi ei ollut näkemässä mitä minä tein, mutta toivottavasti se oli pihalla ja kuuli mitä tapahtui.
Onneksi kotimatka ei ollut pitkä, ja heti kotiin tultuamme laitoimme saunan lämpiämään. Kun sauna oli lämmin, kiipesimme lauteille ja otimme kunnon löylyt. Välillä istuimme ja välillä makasimme, hiljaisina ja onnellisina vierekkäin lämpimässä saunassa. Lopulta minä olin nukahtanut, kuononi oli jäänyt enon jalan päälle. Eno oli istunut siinä vielä pitkään hiljaa, ei ollut viitsinyt herättää minua.
Tämä ilta olisi voinut päättyä toisinkin kuin siihen, että olimme yhdessä lämpimässä saunassa. Jokainen päivä voi olla se viimeinen, joko koiralle tai koiran enolle.