Kuulin kun eno sanoi Outille, että ”nyt minä leikkaan Niilon kynnet, vaikka siihen menisi aikaa koko loppuvuosi!”. Minä säikähdin, vaikka koko loppuvuosi… Presidentti oli juuri pitänyt uudenvuoden puheen telkkarissa, joten se tarkoitti sitä, että oli uudenvuoden ensimmäinen päivä. Loppuvuosi oli pitkä aika.
Vai oli enolla aikaa kynsien leikkaamiseen koko loppuvuosi. Se ei tulisi olemaan helppoa; ei minulle, eikä varsinkaan enolle! Jos eno oli valmis käyttämään siihen koko loppuvuoden, niin minä panen vastaan vaikka kaksi vuotta, olinhan sentään terrieri! Jo se velvoitti minua taistelemaan vapauden puolesta.
Näin kun eno kaivoi lipaston laatikkoa, tiesin mitä siellä oli, siellä säilytettiin kynsisaksia. Eno yritti panna salaa kynsisakset taskuunsa, ja käveli sitten huolettoman näköisenä hakemaan lukulasejaan. Samalla se kuitenkin vilkuili minua syrjäsilmällä, yritin olla niin kuin minua ei olisikaan ja eno näytti tyytyväiseltä. Eipä eno arvannut että minä tiesin, ja olin päättänyt vakaasti että minun kynsiäni ei leikattaisi, ei tänä vuonna eikä ensivuonna.
Eno asetteli latialle mukavan makuualustan, istui sitten sen viereen ja kutsui minua. Sillä oli lukulasit päässä, kynsisakset jossakin piilossa ja kirkas valo loisti suoraan makuualustalle. Ei näyttänyt hyvältä, mutta ei hätää, minulla oli nerokas suunnitelma. Menin sinne muka iloisen näköisenä ja heilutin häntääni. Olin päättänyt hämätä enoa, ja ottaa koko jutusta yllätysvoiton.
Kellistin makuulle enon eteen, se höpisi minulle jotakin käsittämätöntä ja taputteli minua. Olin kuitenkin varuillani koko ajan vaikka heilutin häntääni. Eno taisi luulla minua joksikin tyhmäksi koiraksi, jonka kynnet se muka voisi leikata.
Sitten se otti toiseen käteensä minun takajalkani, ja toisessa kädessä sillä oli kynsisakset. Kohta se siis tapahtuisi, jota eno tulisi katumaan koko loppuvuoden. Seurasin tarkasti enon kättä, ja kun sakset koskivat kynttäni silloin minä räjähdin! Olin keskittänyt kaikki voimani juuri tähan hetkeen. Irvistin pahasti, päästin ruman karjaisun ja yritin iskeä piikkihampaani enon käteen. Eno säikähti pahanpäiväisesti, mutta ehti kuitenkin vetää kätensä pois juuri ennen kuin hampaani iskeytyivät siihen. Sen käteen tuli vain pieni naarmu, josta valui jotakin punaista.
Ennen kuin käsitinkään, makasin selälläni maassa ja eno piti minua tiukassa otteessaan. Yritin vielä purra sen kättä, mutta en saanut siitä enään kunnon otetta vaikka kuinka yritin.
Yllätys ei siis onnistunut, ja nyt olin itse pulassa. Eno näytti isolta ja pelottavalta siinä minun yläpuolellani, silloin muistin, että sillä oli aikaa vaikka koko loppuvuosi! Nyt olivat hyvät neuvot kalliit, mitä minä tekisin?
Aina kun yritin vapautua, eno kiristi otettaan, ja kun olin rauhallisempi ote löystyi. Siinähän se taisi olla, näyttelisin vain rauhallista niin kohta tulisi uusi mahdollisuus.
Niinhän siinä kävikin, kohta eno löysäsi otettaan ja otti taas toisen takajalkani käteensä. Ensin se vain piti sitä kädessään ja hieroi hiljaa polkuanturoitani. Se tuntui oikeastaan ihan mukavalta… niin kauan kunnes näin taas kynsisaksien lähestyvän jalkaani. Muistin mitä olin päättänyt, ”kynsiäni ei leikattaisi tänä vuonna eikä ensivuonna”. Taas irvistin, karjaisin ja yritin iskeä hampaani enon kätee, mutta turhaan. Sakset lensivät jonnekin ja kohta olin taas selälläni maassa enon tiukassa otteessa.
Tämä toistui monta kertaa, minä aloin jo väsyä koko hommaan ja enon käsissä oli paljon pieniä punaisia reikiä. Eno ei puhunut koko aikana mitään, ei hyvää eikä pahaa, ja se näytti aika päättäväiseltä.
Eno ei vain antanut periksi, pikku hiljaa se väsytti minut, pienen koiran. Lopulta minä annoin periksi, oli pakko, olin jo melkein unessa kun eno leikkasi kynteni.
Eihän se leikkaminen tuntunut miltään, mutta tuntui vain niin pahalta kun ei voi itse määrätä omista jaloistaan.