Eno ja Outi olivat päättäneet, että kesälomalla lähdemme etelään lomalle. En tiennyt mitä ”loma” tarkoitti, mutta ajattelin sen selviävän aikanaan. Sitten se päivä koitti, ensimmäinen lomapäivä. Eno ja Outi pakkasivat auton ja asuntovaunun täyteen tavaroita, ja lähdimme ajamaan. Nyt se sitten selvisi, mitä ”loma” tarkoittaa. Se on sitä, että auto on täynnä tavaraa, auton perässä asuntovaunu ja minä istun takana omassa häkissäni. Toivottavasti tämä loma loppuu pian ja pääsen taas kotiin.
Matka sujui kuitenkin yllättävän mukavasti, sain köllötellä omassa rauhassani ja toisella korvalla kuunnella enon ja Outin juttuja. Kun olimme lomailleet pari päivää saavuimme Tuuriin. Eno sanoi, että täällä viivymme ainakin viikon, se aikoi kuulemma vain maata selällään ja syljeskellä kattoon.
Minun onnekseni siellä sattui kuitenkin olemaan koiranäyttely, Miljoona Koira. Ja kyllä niitä koiria olikin, ainakin se miljoona, ja sitten tietenkin minä, Kyrön Niilo. Eno talutti minut ihan sisäänkäynnin portin pieleen katsomaan koiria, ja siinä minä sitten istuin ja ihmettelin. Ja olihan siinä lapinpojalla ihmettelemistä. En olisi ikinä uskonut, että niin paljon erinlaisia koiria on olemassakaan. Kun katselin sitä touhua, minä ihan mykistyin. Enokin ihmetteli, kun minä olin niin hiljaa. Välillä se sanoi minulle ”hyvä poika”, ja silloin minä aina vilkaisin sitä silmiin ja eno näytti tyytyväiseltä. Aikamme katseltuamme lähdimme takaisin asuntovaunulle, jossa Outi oli jo keittänyt kahvit meille miehille valmiiksi. Kun eno joi kahvia, minä nojasin sen kylkeä vasten, ja lopuksi sain vielä hyvän makupalankin kun eno oli juonut kahvinsa.
Välillä minun oli kuitenkin pakko vähän riehua, juoksin ja hyppelin niin että eno meinasi hermostua. Se käski minun hypätä sisään vaunuun, ja minä kiltti poika tietenkin tottelin. Koska olin vähän kiihdyksissäni, hyppy ei mennytkään ihan suunnitelmieni mukaan. Pahaksi onnekseni löin pääni oveen altapäin kun yritin hypätä sisään. Siitä seurasi se, että ovi nousi ylös saranoiltaan ja lensi maahan kovalla koilnalla. Vilkaisin enoa mitä se sanoisi, mutta se ei sanonutkaan mitään. Se katsoi hurjistuneen näköisenä ensin oveen joka oli maassa kahtena kappaleena, sitten minuun ja sitten taas oveen. Samalla Outikin ilmestyi oviaukkoon ihmettelemään sitä kolinaa. Eikä siinä vielä kaikki, naapurivaunun mieskin tuli siihen katsomaan ja kyselemään mitä oli tapahtunut. Kun eno näki hänet, hän sanoi miehelle ihan rauhallisen oloisena, että koiralle sattui vain pieni vahinko ja ovi putosi vaunusta. Se taisi olla minun pelastukseni, siunattu naapurin mies! Eno rauhoittui nopeasti ja sai asennettua oven takaisin paikoilleen. Minä yritin olla kiltin näköinen pysyttelin vähän aikaa omissa oloissani, varmuuden vuoksi.
Sitten ajoimme monen mutkan kautta Helsinkiin, olimme siellä Rastilan leirintäalueella viikon. Se oli kuulemma Suomen pääkaupunki, jossa eno ja Outikin olivat joskus asuneet. Kun oli aika lähteä kaupungille, eno sanoi, että menisimme merenrannalle Kaivopuistoon kävelylle. Se olikin hurja matka, sillä menimme sinne metrolla ja ratikalla. Sain istua enon sylissä ikkunapaikalla ja maisemat vain vilistivät silmissä. Tätä ei kyllä naapurin aikamiespoika Sepi usko kun kerron sille! Lapin tuntureilla ei matkusteta metrolla, enkä tiedä onko Sepi edes kuullut tällaisesta kulkupelistä. Kyllä on etuoikeus olla terrieri ja matkustaa metrolla, kun riekkokoira löntystää tunturin rinnettä vesisateessa tai sääskien syötävänä… No, se siitä metrosta.
Kun saavuimme Kaivopuistoon, ihastuin suuresti sillä siellä oli paljon isoja hanhia. Tiedätkö mitä hanhet tekevät, kun ne ovat syöneet mahansa täyteen? Tietenkin samaa kuin koiratkin, kakkaavat. No mitä koirat tekevät, kun näkevät hanhen kakkaa? Tietenkin syövät sen! Ainakin minä söin, ihan niin kuin tunturilla poron papanatkin. No, mitä eno ja Outi tekevät kun minä syön hanhen kakkaa? Ne huutavat, että ei saa syödä, ei EI…! Mutta minä poika söin, söin ja söin… niin paljon kuin ehdin ennen kuin eno veti minut pois.
Aikanamme menimme sitten takaisin leirintäalueelle omaan vaunuun, tuli ilta ja oli aika mennä nukkumaan. Minä en oikein saanut unta, mutta tuhinasta päätellen eno ja Outi nukkuivat jo. Minulla väänsi vatsaa ja alkoi oksettaa. Lopulta en ehtinyt edes herättää enoa, vaan oli pakko hypätä alas sängystä, ja samassa tuli kova ripuli ja sitten oksensin. Huh, mitähän eno sanoo? Kauan sitä ei tarvinnut miettiä, kun eno heräsi hirveään hajuun. Kun se tajusi mistä oli kysymys, se hyppi ja pomppi edestakaisin ja jupisi jotakin kun etsi papreia. Kun eno lopulta siivosi minun sotkuja, kuulin sen mutisevan synkän näköisenä jotakin hanhen kakan syönnistä…
Se oli hieno mahatauti jota kesti ainakin viikon. Monta ripulia ja oksennusta tuli sellaiseen paikkaan, johon ei olisi pitänyt… Lopulta se kuitenkin loppui kun sain siihen kunnon lääkkeet eläinlääkäriltä.
No, oliko hanhen kakka sen arvoista että sitä kannatti syödä? Kyllä oli, se oli hyvää, vaikkakaan ei niin hyvää kuin tuoreet poron papanat.
Mutta tapahtui sillä reissulla jotakin mukavaakin. Kun olimme kävelyllä Keravan asemalla, siihen tuli eräs toinen parson poika omistajansa kanssa. Kun leikimme ja juttelimme vähän aikaa, teimme ”sinun kaupat”. Tämän etelän pojan nimi oli Lauri, ja minä olin tietenkin Niilo. ”Vai olet sinä Niilo”, ihmetteli etelän mies, ”se sama Niiloko joka on facebookissa?” Nyökkäsin hänelle arvokkaasti ja sanoin, ”juuri se sama Niilo”. Yritin olla vaatimattoman näköinen, mutta rinnan ympärykseni kasvoi sillä hetkellä ainakin kymmenen senttiä.
Olisipa nyt naapurin Sepi kuulemassa ja näkemässä, mutta eipä ollut. Sepi oli kotona Lapissa, jahtasi siellä tietenkin riekkoja kun oli kerran riekkokoiraksi alkanut. En malta odottaa, että pääsen kertomaan sille kuulumisia etelän matkastani.
Jos tämä on lomaa, niin haluaisin olla aina lomalla.