Olen käynyt nyt pari kertaa enon kanssa pentukurssilla. Aluksi minä vähän hölmistyin, kun siellä oli niin paljon koiria. En kylläkään haukkunut kun se ei kuulu minun tapoihini, mutta kyllä minä muutaman kerran yskähdin.
Kuulin kun eno sanoi kotona Outille, että siellä oli kymmenen koiraa. En tiedä paljonko kymmenen on, mutta paljon niitä oli. Eno oli käskenyt minun olla siellä kiltisti, ja niinhän minä kyllä olinkin. Itsekin ihmettelin sitä kotona jälkeenpäin, kun ajattelin asiaa tarkemmin illalla juuri ennen kuin nukahdin.
Niin, se oli sellainen iso halli, jossa me olimme. Minulla oli uusi oranssi hihna, eno oli ostanut sen minulle päivällä juuri tätä juttua varten Extra Pisteestä. Olin siitä hirveän ylpeä, ja näytti vähän siltä, että toiset koirat katselivat sitä kateellisina.
Meidän piti istua isossa ympyrässä, ja joku selitti kovalla äänellä mitä siellä tapahtuisi. En ymmärtänyt siitä kovin paljon, enkä oikein malttanut kuunnellakaan, kun ympärillä oli niin paljon kaiken näköisiä koiria.
Sitten joku täti lähti tutkimaan meitä. Se taputteli, jutteli ja katsoi hampaat, pani sitten kätensä takajalkojen väliin ja tutkin sieltä jotakin tärkeän näköisenä. Minä säikähdin, mitä minä tekisin kun tulee minun vuoroni? Ei ollut paljon aikaa ajatella, vain muutama koira ennen minua. Päätin, että tutkikoon alustani, mutta hampaitani se ei kyllä katso, ei! Niin hän sitten tuli minun tyköni, kumartui alas, taputteli ja sanoi minua hyväksi pojaksi. Ajattelin, että tämähän taitaakin olla ihan mukava ihminen… No, tutkikoon nyt sitten alustani jos haluaa, mutta hampaitani en näytä. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Kun pallini oli tutkittu, se yritti katsoa hampaani, mutta puristin huuleni tiukasti yhteen, sinne et katso. Ja vain siksi koska hän oli niin mukava, en iskenyt teräviä piikkihampaitani hänen käteensä. Eno oli vähän vaivaantuneen näköinen ja yritti selittää jotakin, mutta minä olin päätökseni tehnyt. Kaikkia paikkojani en sentään vieraille esittelisi.
Siellä näytti olevan sellaisiakin vellihousuja, jotka antoivat tutkia alustansa ja hampaansa ilman vastustusta. Mutta minähän olenkin terrieri, toiset tekevät mitä käsketään, minä teen mitä haluan. Niin se vain on.
Olihan siellä paljon muutakin. Piti istua paikallaan kun toiset korat juoksivat vierestä ohi. Olisin kyllä halunnut juosta perään, mutta eno ei päästänyt. Se käski minun istua ja antoi sitten namipalan. Aina kun toinen koira juoksi ohi, minä istuin ja sain namipalan. Se oli mukavaa. Sitten minun piti itse juosta sellaisen koirakujan läpi enon luokse. Ensin eno lähti juoksemaan ja kutsui minua, sitten minut päästettiin irti ja lähdin enon perään. Juoksinkin niin kovaa, että pääsin enon ohi eikä se saanut minua kiinni. Voi mikä tilaisuus, nyt olin vapaa ja sain näyttää toisille koirille taitojani! Hyppelin ja pelleilin niiden edessä, ja niitä näytti harmittavan kun ne olivat kiinni ja minä irti. Pääsin jo toiseen päähän hallia ennen kuin joku sai minut kiinni, ja palautti enolle. Enoa taisi vähän hävettää kun minä tein sellaisen tempun, mutta en voinut sille mitään. Minun oli vain juostava, sellainenhan minä olen.
Meitä opetettiin myös kävelemään hienosti hihnassa, tai yritettiin opettaa. Sanottiin, että aina kun koira vetää, pitää muuttaa suuntaa. Sillä tavalla se oppii, että vetämällä ei pääse eteenpäin. Tämän opettaminen annettiin kuulemma kotiläksyksi. Silloin en vielä tiennyt mitä ”kotiläksy” tarkoittaa, enkä huolestunut siitä sen kummemmin. Myöhemmin kyllä ymmärsin, mutta siitä lisää seuraavassa jutussa… (Pentukurssin kotiläksy)